Makrotaloustiede keskittyy taloudellisen kasvun, työttömyyden, inflaation ja suhdannevaihteluiden kysymyksiin. Tässä tekstissä pureudutaan kansantalouden mittareihin kuten bruttokansantuotteeseen, nettokansantuotteeseen, bruttokansantuloon ja nettokansantuloon.
Markkinoilla vaihdettun hyödykemäärän arvo voidaan mitata kolmella tapaa, joilla saadaan kaikilla sama tulos:
- laskemalla tuotannon arvo kertomalla tuotettu määrä hinnalla
- laskemalla yhteen tuotannosta syntyvät tuotannontekijätulot
- laskemalla kuluttajien hyödykkeeseen käyttämät menot
Kokonaistuotannon arvo = kokonaistulot = tulojen käyttö suljetussa kansantaloudessa eli sellaisessa, joka ei käy ulkomaankauppaa.
Bruttokansantuote kuvaa tuotannon arvoa, bruttokansantulo tuotannosta syntyviä kokonaistuloja ja bruttokansantuoteen käyttö tuotannon kysyntää eli sitä, mihin hyödykkeet käytetään. Kansantaloudessa tuotettu hyödykevirta voidaan siten arvioida tuotoksen, tulojen ja loppukäytön kautta. Avoimessa, ulkomaankauppaa käyvässä kansantaloudessa on otettava huomioon myös ulkomailta saadut ja ulkomaille maksetut tulot.
Bruttokansantuote ja nettokansantuote
Kansantalouden kokonaistuotannon mitta on vuotuinen bruttokansantuote. Se on kansantalouden vuoden kuluessa tuottamien lopputuotteiden rahamääräinen summa.
Hyödykkeet lasketaan yhteen niiden hintojen arvoisina. BKT ilmoitetaan usein juuri markkinahintaisena. Markkinahinta ei kuitenkaan anna oikeaa kuvaa myyjien saamista tuloista. Niitä kohottavat välilliset verot eli hyödykeverot. Kansantalouden tilinpidossa näitä kutsutaan tuoteveroiksi. Hintaa toisaalta alentavat suoraan tuottajille maksetut tuotetukipalkkiot. Markkinahinta on siis perushinta, johon lisätään tuoteverot ja vähennetään tuotetukipalkkiot.
Vähentämällä markkinahinnasta tuoteverot ja lisäämällä tuotetukipalkkiot saadaan perushintainen eli tuottajahintainen suure, joka määrittää myyjän saaman tulon.
BKT markkinahintaan = BKT perushintaan + tuoteverot – tuotetukipalkkiot.
Kiinteä pääoma kuluu käytössä. Kulumisen ylittävät eli pääomaa lisäävät investoinnit muodostavat nettoinvestoinnit.
Netteoinvestoinnit = bruttoinvestoinnit – poistot.
Nettokansantuotteesta vähennetään pääoman kuluminen eli poistot.
Nettokansantuote = BKT – poistot
BKT antaa liian myönteisen kuvan tuotannosta, koska pääoman kulumisen korvaavat investoinnit pitävät tuotantokyvyn ainoastaan ennallaan eivätkä ole käytettävissä tuotantokyvyn lisäämiseen.
Kansantulo ja bruttokansantulo
Kansantaloudessa syntyneiden tuotannontekijätulojen eli ensitulojen laskemista kutsutaan tulomenetelmäksi. Näitä tuloja ovat palkat, pääoman omistajille maksetut korvaukset sekä yrittäjälle itselleen jäävä yrittäjätulo.
Kotimaisten yksiköiden vuoden aikana saaman ensitulon ja välillisten nettoverojen summa on kansantulo. Suljetussa kansansaloudessa kansantulo olisi yhtä suuri kuin nettokansantuote.
Bruttokansantulo on bruttokansantuotteen ja ulkomailta nettomääräisesti saadun ensitulon eli tuotannontekijätulojen summa.
BKTL markkinahintaan = BKT markkinahintaan + ensitulo ulkomailta – ulkomaille maksettu ensitulo.
BKTL sisältää poistot. Suomessa eniten käytettyyn nettokansantulon käsitteeseen niitä ei kuitenkaan lueta. Tämä kansantulo on siten nettomääräinen eli bruttokansantulon ja poistojen erotus.
Kansantulo jaotellaan kansantalouden tilinpidossa neljään pääryhmään:
- palkat
- työnantajien sosiaalivakuutusmaksut
- pääoman omistajille maksettu omaisuustulo sekä yrittäjätulo
- julkisyhteisöjen saaman tuotannon verot miinus niiden maksamat tukipalkkiot
Osa kansantulosta voi siirtyä ulkomaille vastikkeettomina tulonsiirtoina, kuten maksuina EU:lle tai kehitysapuna. Sen jälkeen käytettävissä oleva tulo voidaan käyttää kulutukseen tai säästämiseen.
Kokonaiskysyntä ja -tarjonta
Avoimessa, ulkomaankauppaa käyvässä maassa lopputuotteiden myynti eli kokonaistarjonta jakautuu huoltotaseessa kahteen osaan:
- bruttokansantuote (kotimainen tuotanto), Y
- tavaroiden ja palveluiden tuonti, M
Lopputuotteiden kokonaiskysyntä koostuu niiden käyttämisestä kulutukseen, pääoman bruttomuodostukseen tai vientiin:
- yksityinen kulutus, C
- julkinen kulutus, G
- Pääoman bruttomuodostus I ( yksityinen ja julkinen kiinteän pääoman bruttomuodostus ja varaston muutos)
- tavaroiden ja palvelujen vienti, X
Maksutase
Kansantalouden tilinpitoon on liitettävä ulkomaankauppa. Maksutase jäsentelee ulkomaankauppaan ja muihin ulkomaisiin liiketoimiin tulot, menot ja pääomaliikkeet.
Maksutasetileihin kirjataan kaikki liiketoimet, jotka liittyvät hyödykkeiden kauppaan, tulonsiirtoihin ja pääoman liikkeisiin. Tileissä merkitään positiiviselle puolelle valuuttaa maahantuovat ja negatiiviselle puolelle sitä vievät liiketoimet. Koko maksutase koostuu kahdesta pääosasta, vaihtotaseesta ja pääoma- eli rahoitustaseesta.
Vaihtotase osoittaa rahavirrat, jotka liittyvät kansantalouden juokseviin ulkomaisiin liiketoimiin, kuten ulkomaankauppaan sekä korkojen ja osinkojen maksuun ynnä vastikkeettomiin tulonsiirtoihin. Se saadaan yhdistämällä:
- kauppatase, johon kirjataan tavaroiden vienti tuloja lisäävänä tekijänä ja tavaroiden tuonti tuloja vähentävänä
- palvelutase, joka osoittaa palvelujen viennin positiivisena ja palveluiden tuonnin negatiivisena
- tuotannontekijäkorvausten ja tulonsiirtojen tase, josta näkyvät ulkomaille maksetut sekä sieltä saadut tuotannontekijäkorvaukset ja tulonsiirrot ja jonka pääerä koostuu koroista, osingoista, kehitysavusta sekä EU:lle maksettavista ja sieltä saaduista siirtosuorituksista
Rahoitustaseesta ilmenee, miten ulkomaisten velkojen ja saatavien eri erät muuttuvat. Rahoitustase kirjaa maan ja ulkomaiden väliset pääoman liikkeet. Lainanotto ulkomailta kirjataan taseen positiiviselle puolelle, sillä se lisää tavaraviennistä saatujen maksujen tavoin ulkomaanvaluutan määrää maassa. Vastaavasti pääoman vienti vähentää ulkomaanvaluutan määrää.
Talouskasvu
Talouskasvun teoria selittää kasvua ja nopeutta. Siinä selitetään talouden tuotantomahdollisuuksien kasvua pitkällä aikavälillä.
Kansantalouden tuotantofunktio on kasvuteoreettisen ajattelun perusväline. Yritys valmistaa hyödykettä (Q) käyttäen työtä (L), pääomaa (K) ja välituotteita (M) panoksina. Tuotantofunktio F kuvaa näiden määrien välisen yhteyden. Q = F(L,K,M).
Pääoma jaetaan kahteen komponenttiin: kiinteään pääomaan K, jota ovat koneet, laitteet ja rakenteet sekä henkiseen pääomaan H.
Talouskasvun lähteet
Yksinkertaisin selitys taloudelliselle kasvulle on tuotannontekijöiden määrän lisääntyminen. Sitä tärkeämpi syy on teknologian kehitys. Teknologia on tietoa ja ideoita siitä, miten tuotannontekijöistä saadaan lopputuotteita. Kansantalouden tuotantofunktiossa tätä muuttujaa esittää A.
Sekä teknologia A että henkinen pääoma H ovat tietoa. Niiden ero on, että henkinen pääoma on sitoutunut ihmiseen, mutta teknologia on tietovaranto, joka on kaikkien käytettävissä.
Elintaso
BKT jaettuna väkiluvulla voidaan jakaa kahteen osatekijään. BKT jaettuna työpanoksella kuvaa työn tuottavuutta ja työpanos jaettuna väkiluvulla kuvaa työn määrää. Elintason kasvu voi pitkällä aikavälillä liittyä vain tuottavuuden kasvuun.
Elintason kasvun ymmärtämiseksi on tiedettävä, mistä työn tuottavuuden kasvu syntyy. Talouskasvua koskevista perushavainnoista on opittu, että tuotannon skaalatuotot eli mittakaavaedut (returns to scale) ovat vakiot koko kansantalouden tasolla: kaikkien tuotannontekijöiden määrän kasvaessa tietyssä suhteessa myös tuotannon määrä kasvaa samassa suhteessa. Jos esimerkiksi kiinteä ja henkinen pääoma sekä työpanos kaksinkertaistuvat, niin bruttokansantuote kaksinkertaistuu.
Työn tuottavuuden Y/L kasvulle on kolme lähdettä: teknologian A kehitys, pääomavaltaistuminen eli pääomaintensiteetin K/L kasvu ja työvoiman koulutustason H/L nousu.
Tuotantoteorian perusoppien mukaan investoinnit sekä aineelliseen että henkiseen pääomaan osoittautuvat ennen pitkää tehottomiksi, ellei teknologia kehity. Tämä johtuu alenevan rajatuottavuuden laista.
HUOM: Elintason kasvu syntyy työn tuottavuuden kasvusta, jonka lähteistä teknologinen kehitys on kaikkein tärkein.
Teknologian merkitys
Talouskasvun kannalta erityisen merkittäviksi on osoittautunut yleiskäyttöinen teknologia (general purpose technology). Uusia tuotteita ja toimintatapoja luodessaan teknologian kehitys synnyttää uusia ammatteja, mutta tuhoaa samalla vanhoja.
Rakennemuutoksella tarkoitetaan kansantalouden tuotantorakenteen muuttumistä, eikä se ole talouskasvun lähde.
Elintasoerojen syyt
Kansantalouden tuotantofunktion mukaan elintaso on korkea sellaisissa maissa, joissa teknologian taso A on korkea ja kiinteää sekä henkistä pääomaa on paljon asukasta (tai työpanosta L) kohden. Empiirisesti on arvioitu, että tuotannontekijöiden määrä selittää noin puolet elintasoeroista. Toinen puoli selittyy teknologian hyödyntämisen eroista. Koulutus ei selitä maiden välisiä tuloeroja kovin hyvin.
Talouskasvun teoria
Eksogeeninen kasvun teoria olettaa talouskasvun talouden ulkopuolelta annetuksi, eksogeeniseksi. Se selittää vain investointeja kiinteään ja henkiseen pääomaan.
Endogeenisen kasvun teoria selittää myös teknologisen kehittymisen niin, että se on tietoisen tutkimus- ja kehitystoiminnan tulosta.
Molemmissa teorioissa pääoman kasvun mekanismi on sama. Pääoma K on tuotannontekijä, jonka määrää voi kasvattaa investoimalla. Kiinteän pääoman bruttomuodostuksesta I pääomakantaa kasvattaa se osa, joka jää jäljelle poistojen jälkeen. Bruttoinvestoinnit I rahoitetaan säästämällä S. Teorian mukaan rikkaaksi kehittyy kansantalous, jossa säästämisaste (S/Y) ja siten myös investointiaste (I/Y) on korkea. Sama pätee koulutukseen. Mitä enemmän henkiseen pääomaan investoidaan, sitä suuremmaksi kansantalouden tulotaso kasvaa.
Talouskasvun kannalta tärkeitä ovat instituutiot, jotka edistävät säästämistä ja siten investointeja pääomaan. Myös julkisen vallan harjoittama finanssipolitiikka – päättäminen julkisen vallan tuloista ja menoista – vaikuttaa talouskasvuun. Julkinen valta säästää, jos sen tulot ovat menoja suuremmat (T>G). Päinvastaisessa tapauksessa budjetti on alijäämäinen ja se on tasapainotettava velalla. Silloin säästäjien rahat eivät ohjaudu investointeihin, vaan julkiselle vallalle lainaksi. Julkisen vallan velka vähentää tarjolla olevaa rahoitusta ja nostaa rahan hintaa.
Työttömyys
Pitkän aikavälin työttömyys vallitsee silloin, kun bruttokansantuote on pitkän aikavälin kasvu-urallaan ja kun inflaatio on vakio. Rakenteellinen työttömyys taas on eräänlainen tasapainotila, johon työmarkkinoilla on sopeuduttava. Suhdannetyöttömyys syntyy työn kysynnän vaihdellessa kansantalouden suhdanteiden mukaan.
Suomessa työikäiseen väestöön lasketaan kaikki 15-74-vuotiaat maassa vakituisesti asuvat henkilöt. Aktiivisesti työvoimaan osallistuvien prosenttiosuutta työikäisestä väestöstä kutsutaan osallistumisasteeksi eli työvoimaosuudeksi. Työttömyysaste on työttömien prosenttiosuus koko työvoimasta.
Työmarkkinat ovat tasapainossa silloin, kun työn kysyntä vastaa työn tarjontaa. Vallitseva työttömyys on vapaaehtoista siinä mielessä, että kaikki ihmiset saavat työtä, jotka ovat halukkaita ottamaan sitä vastaan työmarkkinoiden palkkatasolla. Syntynyt työttömyys on tasapainotila. Tätä kutsutaan myös luonnolliseksi työttömyydeksi (natural unemployment).
Työmarkkinoilla voi olla myös työttömyyttä, joka ei ole vapaaehtoista. Silloin on ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä työtä vallitsevalla palkalla. Kyse on siis työvoiman liikatarjonnasta. Pysyvä tahaton työttömyys olisi mahdollinen vain, jos jokin tekijä, esimerkiksi minimipalkka, estäisi palkkojen alenemisen. Palkat eivät ole työttömyyden syy, vaan ne tekijät, jotka estävät palkan sopeutumisen.
Klassinen näkemys oli vallalla siihen asti, kunnes John Maynard Keynes julkaisi vuonna 1936 teoksensa The General Theory of Employment, Interest and Money. Keynesiläisen työttömyysteorian mukaan työn kysyntä on hyödykkeiden kysynnästä johdettua kysyntää. Työttömyys voi siten aiheutua siitä, että tavaroille ja palveluille ei ole riittävää kysyntää.
Keynesiläisen teorian mukaan palkat ovat jäykät, joten tahaton työttömyys ei poistu palkkojen laskun tietä. Työttömyys nähdään resurssien vajaakäytön ongelmana, joka on ratkaistavissa aktiivisen raha- ja finanssipolitiikan keinoin.
Työttömyyden modernissa teoriassa on sekä klassisen että keynesiläisen teorian piirteitä. Pitkällä aikavälillä työmarkkinoiden ajatellaan hakeutuvan tasapainoon, jossa kaikki työttömyys on vapaaehtoista.
Työ- ja hyödykemarkkinoiden instituutiot vaikuttavat työttömyyden määrään. Ammattiliitot rajoittavat työn tarjontaa, jolloin tarjontakäyrä siirtyy ylöspäin. Palkat ovat silloin korkeammat ja tasapainotyöttömyys suurempaa kansantaloudessa, jossa ammattiliittojen neuvotteluvoima on vahva. Hyvän työttömyysturvan voi ajatella vaikuttavan samalla tavoin. Työttömillä työnhakijoilla on silloin paremmin varaa etsiä toiveitaan vastaavaa työpaikkaa.
Lyhyellä aikavälillä työttömyys on suurelta osin tahatonta. Kansantalouden kokonaistuotanto ei kasva aina tasaisesti, vaan se kokee suhdannevaihteluita. Työmarkkinoilla tämä näkyy työn kysynnän muutoksina.
Työn verotuksen vaikutus
Työn verottaminen lyö kiilan ostajan maksaman hinnan ja myyjän saaman hinnan väliin ja näin vähentää vaihdettua määrää. Kehittyneen toimeentulotuen, työttömyyskorvauksen ja muiden etuuksien takia voi syntyä tilanteita, joissa ei esimerkiksi tilapäistä työtä kannata ottaa vastaan.
Verokiila kasvattaa tasapainotyöttömyyttä ja työn verottaminen aiheuttaa yhteiskunnalle tehokkuustappion. Tehottomuus syntyy työn vähentymisestä.
Inflaatio
Inflaatiolla tarkoitetaan yleisen hintatason kohoamista. Kuluttajahintaindeksi osoittaa kuluttajahintojen muutoksen. Indeksi osoittaa keskimääräisen kuluttajan ostaman kiinteän hyödykekokoelman – hyödykekorin – markkinahintaa johonkin perusvuoteen.
Inflaatio ei itsessään ole ongelma, vaan sen seuraukset. Ongelmia syntyy, jos inflaatiolla on reaalisia vaikutuksia eli vaikutuksia hyödykkeiden kulutukseen tai tuotantoon.
Valtiolla on kolme tapaa rahoittaa menonsa. Se voi kerätä veroja, lainata rahaa tai painaa sitä. Kun valtio hankkii rahaa painamalla, sitä kutsutaan rahoitustuloksi (seigniorage) tai inflaatioveroksi.
Myös hitaalla inflaatiolla on reaalisia seurauksia. Yritykset joutuvat päivittämään hinnastojaan. Kaikkia hintojen muuttumiseen liittyviä kustannuksia kutsutaan inflaatioteoriassa menu-kustannuksiksi.
Hintatason noustessa yksittäinen yritys voi luulla valmistamansa tuotteen hinnan kohoamisen johtuvan sen kysynnän kasvusta. Jos kyseessä on inflaatio, kysyntä ei ole vahvistunut ja tuotantoa jää myymättä.
Yllättävä inflaatio aiheuttaa tulojen ja varallisuuden jaon muuttumista. Rahan arvon heikkenemisestä kärsivät säästönsä käteiseen tai pankkitalletuksiin laittaneet, yleensä pienituloiset ihmiset.
Inflaatiovauhdin on havaittu olevan kiinteässä yhteydessä kansantaloudessa olevaan rahan määrään: mitä nopeammin rahan määrä kasvaa, sitä nopeammin hintataso nousee.
Raha on kuin mikä hyvänsä omaisuuden laji, joka käy yleisesti hyväksytyksi vaihdon välineeksi. Rahataloudessahan hyödykkeitä vaihdetaan rahaan. Hyväksyttävyys vaihdon välineeksi on yhteiskunnallinen sopimus, joka voi koskea hyvin erilaisia esineitä eri oloissa. Vaihdon välineen on kuitenkin oltava homogeeninen sekä helposti ositettavissa ja kuljetettavissa. Maksuvälineen arvon tulee myös olla suhteellisen vakaa.
Rahan asema yleisesti hyväksyttynä ja arvoltaan suhteellisen vakaana vaihdon välineenä tekee siitä myös luontevan arvon mitan. Raha, jona kaikki hinnat ilmaistaan, tekee hyödykkeet yhteismitallisiksi. Tällaisena laskentayksikkönä rahalla on myös sen oma arvo, sen yleinen ostovoima. Rahan arvo on sitä suurempi, mitä alempi on hyödykkeiden keskimääräinen hintataso. Inflaation myötä – hintatason kohotessa – rahan arvo siis alenee.
Raha toimii myös arvon säilyttäjänä. Se on yksi varallisuuden sijoituskohde ja kilpailee muiden kohteiden kanssa. Raha on turvallinen sijoituskohe ja sen realisointi on helppoa. Näihin riskittömyyden ja alhaisten liiketoimikustannusten ominaisuuksiin viitataan, kun rahaa sanotaan likvidiksi. Toisaalta rahasta saa joko vain suhteellisen alhaista tai tyystin olematonta korkoa, jolloin inflaatio nakertaa sen arvoa.
Nimitys rahajärjestelmä tarkoittaa instituutioita, jotka säätelevät rahan käypyyttä, liikkeelle laskemista ja arvon määräytymistä. Nykyisin elämme puhtaassa paperirahajärjestelmässä. Rahalta puuttuu käytännössä vaihtoehtoiseen käyttömuotoon perustuva arvo. Rahan hyväksyttävyys vaihdon välineenä perustuu siihen, että ihmiset luottavat sen vaihdettavuuteen.
Shekit, pankkikortit ja luottokortit eivät ole rahaa vaan välineitä, joilla rahaa siirretään tililtä toiselle. Pankkien asiakkaiden talletukset, joihin tilisiirtoveloitukset kohdistuvat, hoitavat nykyään valtaosan rahan tehtävistä.
Rahavaranto käsittää yleisön, yritysten ja kotitalouksien, hallussa olevan rahan. Siihen kuuluu ensinnäkin suppea raha, johon kuuluvat yleisön hallussa olevat varsinaiset maksuvälineet eli setelit ja vaihtorahat ja sellaiset pankkitalletukset, joihin ei liity nostorajoituksia ja joilla voidaan suorittaa tilisiirtoja vapaasti ja rajoituksetta maksun saajan siihen suostuessa
Jos joustetaan rahan ominaisuuksissa, ennen kaikkea siltä vaadittavasta likviditeetistä, päädytään lavean rahan käsitteeseen. Siihen luetaan suppean rahan lisäksi aikatalletukset, jotka on tehty määräajaksi ja joihin voi liittyä muitakin nostorajoituksia.
Pankkijärjestelmä
Rahapolitiikka koostuu toimista, joilla keskuspankki säätelee rahan määrää taloudessa. Pankkijärjestelmän merkitys rahapolitiikan vaikutusketjussa on keskeinen. Järjestelmään kuuluvat keskuspankit ja talletuspankit. Keskuspankeilla on kolme tehtävää: Ne ovat setelipankkeja, pankkien pankkeja ja valtion pankkeja.
Pankin on pidettävä kassavarantoja. Normaalioloissa talletusten nostot tapahtuvat säännöllisesti, joten tarvittavien reservien ja talletusten välinen suhde on vakaa. Tätä kutsutaan kassavarantosuhteeksi.
Käteissuhde osoittaa, miten yleisön hallussaan pitämä raha jakautuu käteisen rahan ja pankkitalletusten kesken.
Rahajärjestelmä koostuu yleisön hallussaan pitämistä seteleistä ja talletuksista. Pankkijärjestelmä luo rahaa, kun se myöntää yleisölle luottoa. Valtaosa luotoista palaa talletuksina takaisin pankkeihin. Koko pankkijärjestelmän tasolla luotot ja talletukset muuttuvat rinnakkain.
Kun pankki saa uusia talletuksia, se lisää luotonantoaan. Vain kassavarantosuhteen edellyttämä määrää jää pankin reserveiksi. Luotot palautuvat eri teitä takaisin pankkeihin, yleisölle jää vain käteissuhteen edellyttämä määrä rahaa. Rahavaranto siis kasvaa pankkien luotonannon myötä kerrannaisesti. Tätä kerrannaisprosessia kutsutaan luotonlaajennukseksi.
Rahan määrä kasvaa, kunnes vuoto yleisön ja pankkien käteisvaroihin on muodostunut yhtä suureksi kuin pankkien alun perin saama setelistön lisäys. Rahanluomiskerroin, pankkien hallussa olevan setelistön lisäyksen ja koko rahavarannon lisäyksen välinen suhde, on siis sitä suurempi, mitä pienempiä yleisön käteissuhde ja pankkien kassavarantosuhde ovat.
Rahapolitiikka
Rahapolitiikan varsinaisen vaikutusväylän muodostavat keskuspankin pankkien maksuvalmiuteen kohdistuvat toimet. Säätelemällä omia velkojaan ja saamisiaan suhteessa pankkeihin keskuspankki voi vaikuttaa rahan määrään taloudessa.
Viime vuosisadan mittaan rahapolitiikan keskeiseksi välineeksi tuli eri maissa keskuspankin rahoitusvaateilla käymä kauppa, jota kutsutaan avomarkkinaoperaatioiksi. Vaateet ovat usein lyhytaikaisia. Jos keskuspankki myy hallussaan olevia rahoitussijoituksia, se imuroi setelistöä pois pankeista ja kiristää niiden maksuvalmiutta.
Keskuspankin markkinaoperaatiot ovat vakiintuneet rahapolitiikan pääinstrumentiksi. Yleensä keskuspankki määrää ohjauskoron, jolla se suorittaa avomarkkinaoperaatiota. Ohjauskoron muutokset vaikuttavat puolestaan pankkien maksuvalmiuteen, rahan määrään ja korkokantaan.
Kvantiteettiteoria
Inflaatiovauhti on kiinteässä yhteydessä rahan määrään kansantaloudessa. Tätä selittää inflaation kvantiteettiteoria. Sen lähtökohtana on, että yleisö kysyy rahaa ainoastaan liiketoimiensa suorittamiseen. Ajattelun perustana on vaihdon määritelmä M x V = P x Y, jossa M on rahan määrä, V rahan kiertonopeus, P yleinen hintataso ja Y bruttokansantuotteen määrä kansantaloudessa.
Kiertonopeus (velocity) ilmoittaa, kuinka monta kertaa rahavarannolla keskimäärin suoritetaan maksuja vuoden aikana. BKT:n arvo (P x Y) mittaa vuodessa suoritettujen liiketoimien arvoa eli sitä, kuinka paljon rahaa tarvitaan.
Yhtälö pätee aina, mutta ei kerro mitään tekijöiden välisestä kausaalisesta eli syy-seuraussuhteesta. Kvantiteettiteoria tekee siitä kausaalisuhteen kolmen oletuksen avulla. Ensimmäinen on se, että BKT:n määrä Y on pitkällä aikavälillä luonnollisella tasollaan eli tasolla, jonka talouskasvu ja työttömyyden teoria selittävät. Toinen oletus on, että rahan kiertonopeus on vakio. Lopuksi oletetaan, että keskuspankki voi säädellä rahan määrää M. Nyt yhtälöä voi tulkita siten, että rahan määrä määrittelee kansantalouden hintatason P, joten rahan määrän eli rahan tarjonnan kasvu määrää hintatason nousun eli inflaation.
Rahan määrän kasvu näkyy inflaationa. Yleinen hintatason muutos on suoraan verrannollinen rahan määrän muutokseen.
Teorian mukaan rahan määrä vaikuttaa pitkällä aikavälillä vain yleiseen hintatasoon eli kääntäen rahan arvoon. Sillä ei olisi lainkaan vaikutuksia työllisyyteen, kokonaistuotantoon eikä suhteellisiin hintoihin.
Reaaliset ja rahataloudelliset tekijät määräytyvät täysin toisistaan riippumatta. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan rahan olevan neutraali. Rahan neutraaliusoppi on talouspolitiikan ajattelun kannalta varsin kauaskantoinen. Inflaatio johtuu ainoastaan liian keveästä rahapolitiikasta, liian nopeasta rahan määrän kasvusta, eikä sillä ole mitään tekemistä työllisyyden kanssa. Hintatason vakautta voi siksi pitää perustellusti rahapolitiikan tärkeimpänä tavoitteena.
Näkemystä rahan neutraaliudesta kutsutaan klassiseksi dikotomiaksi, reaali- ja rahatalouden kahtiajaoksi. Se on vielä nykyään keskeisiä talousoppeja, sillä modernin makrotaloustieteen näkemys pitkän aikavälin inflaatiosta perustuu rahan neutraaliuteen. Rahan tarjonnan kasvu on siis inflaation perimmäinen syy.
Lue seuraavaksi: Markkinoiden toimimattomuus