IFRS-standardit perustuvat seka-attribuuttimalliin varojen ja velkojen arvostamisessa. Standardit siis määräävät lukuisia erilaisia arvostamisperusteita. IASB:n (International Accounting Standards Board) tavoitteena on ollut, että käypiä arvoja käytettäisiin kaikkien rahoitusvarojen ja -velkojen arvostamisessa. IFRS 13 käyvän arvon määrittäminen (Fair Value Measurement) tuli voimaan tilikausille, jotka alkavat 1.1.2013 tai myöhemmin. Se laajensi käypien arvojen esittämisvaatimuksia ja täsmensi erityisesti rahoituslaitosten johdannaisinstrumentteja koskevia arvostuskäytäntöjä.
IFRS 13 esittää periaatteet, joita tarvitaan käyvän arvon määrittämisessä muiden standardien vaatimissa tai sallimissa tilanteissa. Käyvän arvon määrittämisen standardia sovelletaan, kun jossain muussa IFRS-standardissa vaaditaan tai sallitaan käypään arvoon arvostaminen. Joissakin tilanteissa IFRS 13:ta ei kuitenkaan sovelleta.
Käyvän arvon mallissa varojen ja velkojen käyvät arvot merkitään taseeseen ja realisoitumattomat käyvän arvon muutokset merkitään tulosvaikutteisesti tuloslaskelmaan.
Käypä arvo on markkinaperusteinen arvo. Joidenkin varojen ja velkojen tapauksessa käypä arvo voidaan havaita transaktioiden perusteella, joidenkin ei. Tavoite on silti molemmissa tapauksissa arvioida hinta, jolla tavanomainen liiketoimi toteutuisi arvostuspäivänä senhetkisten olosuhteiden vallitessa.
Käypien arvojen tulisi perustua havainnoitavissa oleviin hintoihin. Sellaista ei kuitenkaan ole aina saatavilla, vaan on turvauduttava erilaisiin arvostustekniikoihin.
Lue lisää: IAS/IFRS-standardien mukainen arvostaminen
Käyvän arvon määrittämisen prosessi
Käyvän arvon määrittämisen prosessi on monivaiheinen, eikä se aina etene suoraviivaisesti, mutta siitä voidaan havaita seuraavaksi esitettäviä vaiheita.
Prosessi lähtee liikkeelle arvostamiskohteen tunnistamisesta ja laskentayksikön päättämisestä.
Seuraavaksi tunnistetaan pääasialliset ja suotuisimmat markkinat ja kuvataan merkitykselliset markkinaosapuolet. Tämä tapahtuu, koska arvon määrittämiseksi liiketoimi tapahtuu joko pääasiallisilla markkinoilla tai jos sellaisia ei ole, suotuisimmilla markkinoilla. Yhteisön ei silti tarvitse tehdä selvitystä kaikista mahdollisista markkinoista.
Kolmas vaihe on omaisuuserän arvostamisessa käytettävän arvostamisperusteen täsmentäminen. Tämä on tärkeää erityisesti silloin, kun kyseessä on muu kuin rahoitusvaroihin kuuluva omaisuuserä eli aineeton tai aineellinen hyödyke. Silloin on pohdittava “parhaiten tuottavaa käyttöä.”
Parhaiten tuottava käyttö voi olla omaisuuserän käyttämistä kerryttämässä taloudellista hyötyä parhaiten tuottavassa käytössä tai sen myyminen toiselle, joka käyttäisi omaisuuserää sen parhaiten tuottavassa käytössä. Omaisuuserän arvoa voidaan siis arvioida itsenäisenä omaisuuseränä tai tarkastella sitä yhdessä toisten omaisuuserien kanssa. Parhaiten tuottava käyttö ratkaistaan markkinaosapuolten näkökulmasta.
Neljäs kohta käyvän arvon määrittämisen prosessissa on velan arvostamiseen liittyvien riskiä koskevien oletuksien täsmentäminen.
Viidentenä on arvostusmenetelmissä käytettävien syöttötietojen tunnistaminen ja niiden saatavuuden arviointi. Syöttötiedot tarkoittavat oletuksia, joita markkinaosapuolet käyttäisivät hinnoitellessaan omaisuuserää tai velkaa. Samalla tarkoitetaan myös oletuksia, jotka koskevat riskiä. Kyseinen riski voi liittyä käyvän arvon arvostusmenetelmään tai sen syöttötietoihin. Tässä vaiheessa siis tunnistetaan avainoletukset (syöttötiedot), joita markkinaosapuolet tekisivät hinnoitellessaan kyseistä omaisuuserää tai velkaa.
Kuudennessa kohdassa seuraa arvostusmenetelmän tai -tekniikan valinta. Käytettävän arvostusmenetelmän valinnassa huomioidaan, että käytetään mahdollisimman paljon havainnoitavissa olevia syöttötietoja ja mahdollisimman vähän muita. Kolme yleisesti käytettyä arvostusmenetelmää ovat markkinoihin perustuva lähestymistapa, hankintamenoon perustuva lähestymistapa ja tuottoihin perustuva lähestymistapa.
Kun sovelletaan markkinoihin perustuvaa lähestymistapaa, käytetään hintoja ja muuta tietoa, joka syntyy täysin samanlaisia tai vastaavanlaisia varoja, velkoja tai varojen ja velkojen ryhmää koskevissa kaupankäynneissä markkinoilla.
Hankintamenoon perustuva lähestymistapa eli tarkasteluhetken jälleenhankinta-arvo kuvastaa rahamäärää, joka tarkasteluhetkellä tarvittaisiin omaisuuserän toimintakapasiteetin korvaamiseen.
Tuottoihin perustuva lähestymistapa tarkoittaa vastaisten rahamäärin muuttamista yhdeksi nykyhetken rahamääräksi diskonttaamalla. Nykyarvomenetelmät ja eräät optiohinnoittelumallit ovat esimerkkejä tästä.
Seitsemäs kohta on arvostuksen suorittaminen ja käyvän arvon kirjaaminen. Käypä arvo on määritelmän mukaan poistumishinta. Se ei ole markkinoilla realisoitunut hinta, eikä hypoteettinen hinta, jolla uskotaan kaupan syntyvän toimivilla markkinoilla. Käypä arvo on siis omaisuuserän myynnistä tai velan siirtämisestä saatava hinta, poistumishinta, eikä sisääntulohinta.
Alkuperäistä kirjausta tehdessä transaktiohinta ei välttämättä ole sama kuin käypä arvo. Jos toinen IFRS-standardi vaatii tai sallii yhteisön arvostavan omaisuuserän tai velan alun perin käypään arvoon, ja transaktiohinta poikkeaa tästä, on syntyvä voitto tai tappio kirjattava tulosvaikutteisesti, ellei kyseinen IFRS-standardi toisin määrää.
Käypää arvoa määritettäessä hintaa ei saa oikaista transaktiomenoilla. Kuljetusmenot eivät kuitenkaan kuulu niihin ja hintaa on oikaistava menoilla, jotka aiheutuisivat omaisuuserän kuljettamisesta senhetkisestä sijaintipaikastaan kyseisille markkinoille.